Osallistuin pari viikkoa sitten ELY-keskuksen ja TE-toimiston järjestämään sosiaali- ja terveydenhoitoalan kehittämispäivään, joka kokosi alan toimijoita, kuten oppilaitosten edustajia, yrityksiä, hanketoimijoita, ammattijärjestöjen edustajia, työntekijöitä ja meitä yrityskehittäjiä, pohtimaan, miten alalle saataisiin osaavaa työvoimaa Kainuussa. Keskityimme erityisesti miettimään, miten moninaisuuden edistämisellä voitaisiin turvata työvoiman saatavuus jatkossa. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että alalla on paljon hyvää, joka on negatiivisen uutisoinnin myötä jäänyt pimentoon, ja ideat lentelivät työpajoissa niin, että muun muassa sotealan Kainuun oma reality-TV-show on enää toteuttamista vaille valmis. Innostus alan veto- ja pitovoiman parantamiseksi oli suorastaan käsin kosketeltavaa.
Yhdestä kommentista tulin kuitenkin kovin surulliseksi. Eräs toimija kertoi, mitä alan nuori opiskelija oli sanonut työharjoittelusta koululle palatessaan.
”Ei minun kanssani kukaan jutellut eivätkä edes tienneet nimeäni, olin vain se opiskelija.”
Jäin miettimään tätä lausetta vielä kotimatkallakin ja vielä näin viikkoja myöhemminkin. Jos opiskelijan vastaanotto harjoittelupaikassa on tuon kertomuksen mukainen, millä todennäköisyydellä hän hakeutuu sinne myöhemmin töihin? Entä millä todennäköisyydellä hän kertoo tästä kokemuksestaan opiskelijatovereilleen, jotka myös ovat tuon työpaikan potentiaalisia tulevia työntekijöitä?
Työyhteisön merkityksellisyys työssä viihtymiselle on useissa tutkimuksissa todettu. Ilman tutkimuksiakin meille kaikille lienee selvää, että töitä on mukavampi tehdä, kun ilmapiiri töissä on positiivinen ja kollegoiden välinen vuorovaikutus avointa ja toiset huomioivaa. Puhumattakaan siitä, että parantuneen työmotivaation myötä tuottavuuskin paranee, sairauspoissaolot vähenevät ja vaihtuvuus pienenee.
Osaavaa työvoimaa on tulevaisuudessa yhä vaikeampi löytää, joten työyhteisöt muuttuvat yhä monimuotoisemmiksi. Erilaisia työhöntulopolkuja on aiempaa enemmän ja työyhteisössä saattaa olla keikkailevia eläkeläisiä, nuoria oppisopimusopiskelijoita, maahanmuuttajia, eläkeikää lähestyviä pitkän linjan konkareita, osatyökykyisiä ja ylipäätään taustoiltaan, iältään ja persoonallisuudeltaan hyvinkin erilaisia ihmisiä. Monimuotoinen työyhteisö haastaa meidät kaikki pohtimaan omaa arvomaailmaamme ja omaa käyttäytymistämme, ehkä myös tiedostamattomiakin ajatusmallejamme ja stereotyyppisiä ennakkoluulojamme. Osaammeko kohdata kaikki ihmisinä, kollegoina? Osaammeko ottaa uudet tulijat osaksi työyhteisöä kuten me itse olemme osa sitä?
Moninaisuus ei ole vain kulttuurieroja, vaan myös rikkautta työyhteisöissä ja ennen kaikkea ymmärrystä ja tilaa erilaisuudelle. Työn tulos syntyy yhdessä tekemällä, ja ihmisten erilaisuus tuo mukanaan erilaisia näkökulmia, innovatiivisuutta ja luovuutta.
Työvoimapula maakuntamme yrityksissä pahenee kuukausi kuukaudelta. Tulevaisuuden osaajat ovat tämän päivän opiskelijoita. Huolehdimmehan siis kaikki osaltamme siitä, että omaan työyhteisöömme on helppo tulla ja jäädä?
Kirjoittaja Mari Möttönen on Kainuun ELY-keskuksen Team Finland kasvu- ja kansainvälistymiskoordinaattori, maailmaa kiertänyt ja sielunkotinsa Kainuusta löytänyt savolainen, jolle maakunnan kehittäminen ja elinvoima ovat sydämen asioita.
kainuunely.com 