Blogi

OJITUSYHTEISÖT PAIKKATIETOON

Ojat, niitä on joka paikassa, mutta harvoin niihin tulee kiinnitettyä sen suurempaa huomiota. Ojan olemassaolo huomataan vasta siinä vaiheessa, kun se ei toimikaan kunnolla ja suorita tärkeää tehtäväänsä eli kuljeta vettä pois alueelta. Maa- ja metsätaloudessa ojittamisen avulla pyritään kuivattamaan maa viljelyskasvien ja metsän kasvun kannalta suotuisaksi, sillä liian kosteassa maaperässä ne eivät kasva kunnolla.

Satelliittikuva peltomaisemasta. Keskellä kuvaa kulkee sinisellä merkitty valtaoja.
Peltojen läpi kulkevista avo-ojista vesi valuu valtaojaan, joka on merkitty kuvaan sinisellä viivalla.

Maankuivatus jaetaan peruskuivatukseen ja paikalliskuivatukseen. Peruskuivatuksessa on kyse isojen, useiden kiinteistöjen läpi kulkevien valtaojien perkauksesta, mikä mahdollistaa paikalliskuivatuksen kullekin kiinteistölle. Paikalliskuivatuksessa kaivetaan pienemmät avo-ojat tai salaojat, joita pitkin valuntavesi ohjataan valtaojaan ja siitä edelleen vesistöihin.

Peruskuivatushankkeet Kainuussa pieniä

Valtio on suunnitellut ja rahoittanut sekä myöntänyt lainaa peruskuivatushankkeisiin historian saatossa monien eri organisaatioiden muodossa. 1890-luvulta 1970-luvulle peruskuivatustehtävää hoitivat alueelliset maanviljelysinsinööripiirit, joiden määrä Suomessa vaihteli useaan otteeseen.

Kainuu on kuulunut tuona aikana viiteen eri piiriin, joista keskeisimpinä vuodesta 1928 alkaen Oulun maanviljelysinsinööripiiriin ja vuodesta 1960 alkaen omaan Kainuun maanviljelysinsinööripiiriinsä. 1970-luvulta eteenpäin peruskuivatushankkeista ovat vastanneet vuoron perään vesipiirit, vesi- ja ympäristöpiirit, ympäristökeskukset ja nykyään ELY-keskukset.

Kainuussa on toteutettu huomattavasti vähemmän peruskuivatushankkeita kuin muissa maakunnissa. Tämän taustalla on todennäköisesti Kainuun vaihtelevat pinnanmuodot, maisemaa hallitsevat vaarat, jotka eivät tarjoa yhtä ihanteellisia olosuhteita maanviljelylle kuin laakeat lakeudet merta kohti mentäessä.

Paitsi että peruskuivatushankkeita on vähemmän, ne ovat Kainuussa myös aika pieniä, sillä monissa hankkeissa on osallisena vain muutamia kiinteistöjä, muutamien kymmenien kiinteistöjen sijaan. Isojakin hankkeita Kainuusta kuitenkin löytyy, peltojen peruskuivatuksessa erityisesti Oulujärven läheisyydestä ja metsämaan peruskuivatuksessa ympäri Kainuuta.

Ojitusyhteisöt edelleen lainvoimaisia

Peruskuivatushankkeet on toteutettu usein ojitustoimituksessa, jossa kaikki ojasta hyötyä saavat maanomistajat velvoitetaan osallistumaan ojan kaivamisesta ja kunnossapidosta aiheutuviin kustannuksiin siinä suhteessa, kuinka suuri ojasta saatu hyöty kullekin maanomistajalle on. Tätä varten ojitustoimituksissa on perustettu ojitusyhteisöjä, jotka ovat lainvoimaisia vielä tänäkin päivänä.

Pirretty karttapiirros maa-alasta, johon on kuvattu ojia.
Kartat ja tekniset piirustukset on piirretty ennen käsin.

Niin kauan kuin oja suorittaa kuivatustehtävänsä moitteettomasti, on ojitusyhteisökin sen taustalla aika lailla hiljaiselossa. Kuitenkin ojien rappeutuessa tai umpeen kasvaessa vesi ei pääse enää virtaamaan pois, jolloin ojitusyhteisön on tartuttava toimeen kunnossapitoperkauksen merkeissä.

Ojitusyhteisöön kuuluvien kiinteistöjen omistajat ovat voineet vaihtua vuosikymmenten aikana, minkä vuoksi ojitusta koskevat asiakirjat suunnitelmineen ovat voineet mennä hukkaan matkan varrella. Suunnitelman kartat, pituus- ja poikkileikkaukset sekä kustannusosittelut ovat kuitenkin tärkeitä ojitusyhteisölle kunnossapitoa ajatellen. ELY-keskuksissa ympäri maata on käynnissä peruskuivatushankkeiden digitointiprojekti, jonka tarkoituksena on sähköistää ojituksia koskevat asiakirjat ja tuoda ojitusyhteisöt paikkatietoon. Tämä työ on aloitettu tänä kesänä myös Kainuun ELY-keskuksessa ja ensimmäiset ojitusyhteisöt ovat löytäneet tiensä kartalle osoitteessa: Ojitusyhteisöt (arcgis.com).

Tällä hetkellä kartalta löytyy Kainuun osalta pääasiassa 1960-luvulla perustettuja ojitusyhteisöjä, mutta myös muutamia 1970- ja 1980-luvuilla perustettuja ojitusyhteisöjä. Projekti on vielä kesken, joten kartta tulee täydentymään tulevaisuudessa, kun digitointityötä jatketaan niin Kainuussa kuin muuallakin Suomessa.

Kartalta löytyvien ojitusyhteisöiden asiakirjat on sähköistetty, ja niitä voi tiedustella Kainuun ELY-keskuksesta. Jos tarkastelemaltasi alueelta ei löydy ojitusyhteisöä, se ei suoraan tarkoita, että sitä ei ole olemassa, vaan sitä ei ole välttämättä ehditty vielä digitoida. Tällaisessa tilanteessa voi kääntyä myös Kainuun ELY-keskuksen puoleen.


Silmälasipäinen nuori nainen, jolla on pitkä suora ruskea tukka.

Kirjoittaja Noora Martinkauppi työskenteli kesäharjoittelijana Kainuun ELY-keskuksessa.

Linnoitusketju Salpalinja rakennusperintönä ja kulttuuriympäristönä

Moni tietää, että Salpalinja on olemassa, mutta sen olemus ja tarkoitus ovat hämärän peitossa.

Itärajan lähettyvillä poukkoilevat merkilliset kivirykelmät, betonibunkkerit, rautahässäkät ja muut ihmisen paikalla olosta muistuttavat rakennelmat ja viritykset voivat olla osa sotienaikaista puolustuslinjaa, Salpalinjaa.

Salpalinja on yksi vahvimmista ja parhaiten säilyneistä toisen maailmansodan aikaisista linnoitusketjuista Euroopassa.

Salpalinja rakennettiin vuosina 1940-41 ja 1944, ja siitä josta muodostui lähes itärajan mittainen puolustuslinja. Linja käsitti satoja teräsbetonikorsuja, tuhansia puisia kenttälinnoitteita, reilu parisataa kilometriä monirivisiä panssariesteitä ja useampi sata kilometriä piikkilankaestettä sekä taistelu- ja yhdyshautaa.

Kainuussa kolme merkittävää puolustusasemaa

Kainuun alueella Salpalinjaa on rakennettu Suomussalmelle ja Kuhmoon strategisille paikoille, kuten vesistöjen rannat ja idästä tulevien teiden reuna-alueet. Kuhmon Jyrkänkankaan ja Saunajärven sekä Suomussalmen Purasjoen puolustusasemat on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY) ja ne ovat myös Museoviraston inventoinnissa otettu Salpalinjan merkittävimpien kohteiden luetteloon.

Valokuvassa on hiekkakankaalle rakennettu juoksuhauta, jota on tuettu puurakentein.
Purasjoen aseman rakenteita Raatteentien varrella.

Helmikuussa 2020 Museovirasto teki Kainuun kohteista rakennussuojeluesityksen, jota Kainuun ELY-keskus vie eteenpäin hitaasti, mutta varmasti päätyen joko myönteiseen tai kielteiseen suojelupäätökseen. Toisen maailmansodan aikaisten kohteiden suojelu on kimuranttia, sillä nykytilanteessa ne eivät ole muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta toisaalta Salpalinja on eräänlaista kansallisomaisuutta, ja muinaisjäännökset ovat yleisesti omaksutun käsityksen mukaan juuri tällaista. Salpalinja voisi olla vanhan asetuksen mukainen muinaisjäännös myös, koska luonteensa ja historiallisen merkityksensä vuoksi rakennelmat ovat ”sen ikäisiä, ettei niitä nyt enää sovi katsoa yksityisen henkilön omiksi”.

Rakennusten, rakennelmien ja rakennettujen alueiden säilyttämiseen sovelletaan rakennusperintölakia. Tällöin merkitystä on muun muassa rakennushistorialla ja erityisillä ympäristöarvoilla sekä rakennuksen käyttöön tai rakennukseen liittyvillä tapahtumilla. Rakennusperintölain mukainen suojelu merkitsee kiinteistön omistajan velvoittamista säilyttämään rakennelma siten, että suojeluarvot säilyvät kutakuinkin muuttumattomina.

Kartta Kuhmon Saunajärven alueelta, mihin henkilö tekee kynällä merkintöä.
Salpalinjan rakenteet ovat osin hävinneet maisemaan, osin kunnostettu tai selvästi nähtävillä.

Suojelumääräykset eivät saa olla kohtuuttomia, mutta voiko monin paikoin yksityisten maanomistajien maille sijoittuvan koko kansaa koskettavan rakennetun kulttuuriympäristön hoitoa jättää tavallisen kansalaisen harteille? Salpalinjan rakenteet ja rakennelmat kuitenkin poikkeavat huomattavasti tavanomaisesta suojeltavasta rakennuksesta ja kunnostaminen vaatii erityisosaamista sekä tietty euroja.

Purasjoki osa Raatteentien museokokonaisuutta

Suomussalmen Purasjoen puolustusasema on osa Raatteentien sotahistoriallista museokokonaisuutta ja Raatteentielle pysähtyi myös puna-armeijan suunnitelma Ouluun marssista ja Suomen valloituksesta. Purasjoella on säilynyt muun muassa juoksuhautoja, korsuja sekä poteroita. Puurakenteita on kunnostettu vuosien aikana, mutta korjausta akuutisti halajavia kohteitakin on.

Romahtaneen korsun kunnostaminen ei ole sitä perinteistä hirsirakennuksen tunkkaamista ja alimpien hirsien vaihtoa, sillä jo rakenteisiin pääseminen vaatii kaivuutyötä. Ja ellei sitä tehdä käsin lapioiden, on varottava, ettei paikalle tuleva kaivinkone aiheuta ympäristössä oleville rakenteille vaurioita. Jokivarressa oleva puupaaluista koostuva rakennelma ei sekään kestä aikaa enää kovin kauaa, mutta kunnostaminen on tehtävä kunnolla ajatuksen kanssa, että rakennelma täyttää turvallisuudelle asetetut vaatimukset.

Valokuvassa on joki, jonka rannalla on pystyistä kokopuista rakennettu seinämä.
Purasjoen varren pystytolpparakenteita.

Salpalinja koskettaa yhä ihmisiä henkilökohtaisesti, kipeämmin tai neutraalimmin ja joidenkin mielestä koko asia pitäisi unohtaa. Mutta pitääkö menneisyys unohtaa, että voitaisiin luoda tulevaisuutta? Salpalinja ja sen muodostama henkinen tukiranka sotien aikana on sellaisen mittapuun saavutus, että kulttuuriympäristönä sen säilyvyys olisi turvattava pysyvällä tavalla vuosikymmeniksi eteenpäin.


Silmälasipäinen nainen tumma pusero päällä.

Kirjoittaja Anu Nurkkala on alueidenkäytön asiantuntija Kainuun ELY-keskuksessa

Harjoittelukesä Kainuun niityillä

Olemme Iida ja Susanna, Kainuun ELY:n tämän kesän perinnebiotooppi harjoittelijat.

Iida on alun perin kotoisin Jyväskylän Tikkakoskelta, mutta viimeiset neljä vuotta hän on asunut Joensuussa. Iida opiskelee biologiaa Itä-Suomen yliopistossa ja aloittaa tänä syksynä opintojen viidennen vuoden. Opinnoissaan Iida on erikoistunut ekologiaan ja sivuaineina hänellä on metsätieteitä sekä hydrobiologiaa. Iidalle tähänastisista opinnoista eniten käyttöä harjoittelussa on ollut kasvienlajintuntemuskursseista ja metsätieteiden opinnoista.

Susanna on alun perin Kainuusta ja kesän aikana paikallistuntemuksesta onkin ollut apua kohteiden suunnittelussa. Susanna opiskelee biologiaa Oulun yliopistossa ja on asunut jo viisi vuotta Oulussa. Iidan tavoin Susanna on erikoistunut ekologiaan. Muita kiinnostuksen kohteita opinnoissa ovat olleet esimerkiksi ilmastonmuutos, ympäristövaikutustenarviointi, ympäristönsuojelu ja paikkatieto. Susanna on kesän aikana kokenut tähänastisista opinnoistaan hyödyllisimmiksi harjoittelussa kenttä- ja paikkatietokurssit.

Sisäkuva auton etupenkiltä. Kojelaudalla  on runsaasti kasvinäytteitä ja avoimia vihkoja.

Kesätoimisto kulki mukavasti paikasta toiseen.

Perinnebiotoopeilla tarkoitetaan perinteisen maankäytön alueita, eli viljely- tai laidunalueita, joita on laidunnettu tai niitetty ilman lannoitteita tai maanmuokkausta. Harjoittelu perinnebiotooppien parissa on tarkoittanut meille kohteiden tietoihin tutustumista, yhteydenottoja maanomistajiin, maastossa tehtäviä kasvien kartoituksia, materiaalien läpikäyntiä sekä päätelmiä kohteiden merkittävyydestä. Maastopäiviä on siis tänä kesänä kertynyt.

Harjoittelusta erityisen mukavan teki jatkuva oppiminen ja kohteiden monipuolisuus: jokainen kohde oli erilainen eikä tylsiä päiviä ollut. Perinnebiotooppi-inventoinnissa yllätti yhden maastopäivän vaatima valmistelun määrä. Toimistotöiden osuus on tuonut tehtävään paljon monipuolisuutta ja se on ollut mukava lisä maastotöiden ohelle. Perinnebiotooppien lisäksi tehtäviimme on tänä kesänä kuulunut hyönteispyydysten tyhjennys ja uhanalaisten kasvilajien -meidän tapauksessamme noidanlukkojen- esiintymien tarkistukset Kainuussa.

Koivuja ja heinittynyttä maata valokuvassa.
Hakamaata.

Korona- aika näyttäytyi työssämme siten, että emme valitettavasti päässet tutustumaan kasvotusten monen tiimimme jäsenen kanssa. Työskentelimme kesän parina, mikä oli antoisa tapa työskennellä. Biologin työ on usein hyvin itsenäistä, mutta tänä kesänä me saimme testata omia näkökulmiamme ja päätelmiämme parin kanssa. Parityöskentely toi varmuutta tehtävien tekoon ja on antanut meille paljon, sillä olemme oppineet paljon toinen tosiltamme.

Automatkoilla olemme työtehtävien lisäksi käyneet läpi esimerkiksi opiskelu kokemuksiamme ja yliopistojemme kurssitarjontaa, sekä käytäntöjä. Keskustelut ovat antaneet perspektiiviä opintoihin ja biologin uramahdollisuuksiin. Ammatillisesti perinnebiotooppien parissa työskentely on antanut varmuutta lajintunnistukseen ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamiseen maastossa.

Kesään maastossa mahtui mukavia kohtaamisia, kuten erään kohteen meistä hyvin kiinnostuneet lehmät. Saavuttuamme aitaukseen rapsuttelimme meistä kovin kiinnostuneita lehmiä hetken. Kun päätimme jatkaa eteenpäin kuulimme lehmien seuraavana meitä, mutta kun käännyimme katsomaan ne seisoivat paikallaan, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päädyimme siis pelaamaan peiliä lehmien kanssa! Yksi innokkaimmista ei luovuttanut vaan tarttui repun nauhaan ja kulki pitkän matkaa mukanamme metsässä kavereiden jäädessä yhä kauemmas. Lopulta kavereiden kutsuhuudot veivät kuitenkin voiton ja jatkoimme töitä kahden. Kesän kohtaamisista jäi muistoja pitkäksi aikaa.


Valokuva pitkätukkaisesta naisesta.

Artikkelin kirjoittajat Iida (yläkuva) ja Susanna työskentelivät kesäharjoittelijoina Kainuun ELY-keskuksessa

Valokuva vaaleatukkaisesta naisesta.